Vankiloiden virkamieskuntaan kuuluivat 1800-luvun lopulla tirehtööri, saarnaaja, lääkäri, kirjanpitäjä ja opettaja. Palveluskuntaan kuuluivat työnjohtaja, vahtimestari, lukkari sekä vahtimiehet ja -naiset.
Vuonna 1826 annettiin asetus kuolemantuomiosta armahdettujen miesten karkottamisesta Siperiaan. 1847 karkotus laajennettiin koskemaan naisia. Vuosina 1826–1888 Suomesta Siperiaan karkotettiin 3321 henkilöä, joista 86 % oli miehiä.
Vuoden 1866 asetus jakoi vapausrangaistukset kolmeen ryhmään: kuritushuone-, vesileipä- ja vankeusrangaistukseen. Kuritushuoneen tarkoitukseksi määriteltiin rikoksentekijän säilyttämisen ja työvoiman hyödyntämisen lisäksi parannus opetuksella, kurilla ja työllä.
1940-luvulla vankilan kellarissa ei ollut viemäröintiä. Kellarikäytävän keskellä oli likaoja, jossa oli joskus rottiakin.
Sodan jälkeen vankilarakennusta korjattiin pitkäjänteisesti. Vangit tekivät puu-, sepän-, ja sähkötöitä. Selleissä tehtiin harja- ja mattotöitä. Naisvangit kutoivat, pesivät, mankeloivat ja silittivät sekä hulpioivat armeijan nenäliinoja. Niitä oli tilattu 35 000 kappaletta.
Ruoka oli sodan jälkeen hyvin yksinkertaista, lähinnä soppaa ja joskus suolalihaa. Aamupalaksi vangita saivat velliä tai puuroa. Kerran viikossa aamiaiseksi tarjottiin keitettyjä perunoita ja suolasilakoita.
1950-luvulla vankilan muuria pitkin kasvoi tomaatteja. Muurin toisella puolella viljeltiin porkkanaa ja punajuurta. Virkailijoiden talon edessä kasvatettiin kukkia, joita johtajan rouva myi torilla.
1950 Nokalla oli opinto-, voimistelu- ja urheilu-, laulu- ja shakkikerhot sekä englanninkielen kerho. Kerhotoimintaan saivat osallistua tuomiotaan kärsivät vangit.
1960-luvulla Helsingin lääninvankilan läpi kulki noin 10 000 vankia vuodessa. Joskus kahdeksan hengen yhteisselliin jouduttiin tilapäisesti laittamaan jopa kolmekymmentä vankia.
Lähde: Jaana Veikkola, Helsingin lääninvankilan historiikki